Kotiseutuyhdistyksen tarpeesta Kangasalla oli monen vuoden ajan keskusteltu ja kirjoiteltu Kangasalan Sanomissa Mikään olemassa oleva yhdistys ei kokenut asiaa omakseen. Tehtävää oli tarjottu muun muassa nuorisoseuralle. Se puuhasikin 1946 kotiseutukerhoa, jonka tavoitteena oli julkaista Kangasala-numero. Saarikylissä puolestaan puuhattiin Kalle Haaviston tuulimyllyä kyläläisten museoksi.
Kun hanke ei lähtenyt liikkeelle, Kangasalan Sanomissa oli 21. ja 28. toukokuuta 1949 eräiden kuntalaisten vetoomus, jossa kutsuttiin kotiseutuasioita harrastavia paikkakuntalaisia neuvottelemaan 29.5. kunnantalolle. Kutsu oli seuraava:
Monesti on pitäjäläisten kesken ollut keskustelua siitä, että Kangasalle olisi perustettava yhdistys, jonka tehtäviin kuuluisi tämän seudun menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden vaaliminen. Työkenttä on laaja ja tehtäviä runsaasti.
Kun paljon arvokasta vuosi vuodelta häviää, emme saata tätä välinpitämättömästi katsella. Perinteet, oma aikamme ja tulevat päivät velvoittavat meitä. Kutsumme tämän vuoksi kaikkia kansalaisia yhteiseen neuvottelukokoukseen, mikä pidetään Kangasalan kunnantalossa sunnuntaina toukokuun 29 päivänä klo 16 päättämään mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kotiseutumme kulttuurin vaalimisessa. Kutsua noudatti 24 pitäjäläistä.
Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin sen avaaja varatuomari W, H, Tavela ja sihteeriksi opettaja Eero Aro. Puheenjohtaja selosti kokouksen syitä ja sihteeri luki sääntöehdotuksen pitäjäseuroja ja kotiseutuyhdistyksiä varten. Puheenjohtaja toivoi mielipiteitä siitä, olisiko tällaisen kotiseutuyhdistyksen perustamiselle Kangasalla edellytyksiä.
Asiasta käytettiin yhdeksän puheenvuoroa, joissa kaikissa kannatettiin seuran perustamista eri näkökohtia painottaen. Yhteistä niille oli se, että todettiin tällaisella seuralla olevan paljon tehtävää. Jo "veren perintö" velvoitti tähän ja velvoittaisi myös tulevia sukupolvia. Tavelan näkemys oli mm. se, että koska Kangasala on laajalti tunnettu, on sen maisemien vaaliminen tärkeää. Eräänä haittana hän piti Kangasala-oppaan puuttumista. Sankarivainajista tulisi tallentaa elämäkertatiedot "tuleville sukupolville". Vanhojen kuvien säilyttäminen ja nykyisen (1940-luvun) Kangasalan kuvaaminen olisivat myös seuran tehtäviä.
Koska seuran perustamista oli kannatettu, oli ryhdyttävä sanoista tekoihin. Valittiin toimikunta laatimaan seuralle sääntö- ja johtokuntaehdotukset. Toimikuntaan kuuluivat varatuomari W.H.Tavela, maanviljelysneuvos Aarne Salokangas, peltiseppä Martti Viirtelä, rakennusmestari Erkki Luoto ja opettaja Eero Aro sekä varalle valitut insinööri Jaakko Meurman ja Heikki Järvinen.
Kangasala-Seuran perustamiskokous pidettiin Kangasalan kunnantalossa syyskuun 11. päivänä 1949. Nimiluettelon mukaan läsnä olivat seuraavat 32 pitäjäläistä:
Keväällä valitun toimikunnan sääntöehdotus hyväksyttiin parin pienin muutoksin. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin maanviljelysneuvos Aarne Salokangas, insinööri Jaakko Meurman (puheenjohtaja), maisteri Marketta Saikku, johtaja Yrjö Mäkinen, maanviljelijä Reino Koivisto, rakennusmestari Erkki Luoto, varastomies Eino O. Lehtinen, neiti Martta Aarnikotka ja opettaja Eero Aro (sihteeri) Vuotuiseksi jäsenmaksuksi tulisi 50 markkaa.
Seura tilintarkastajiksi valittiin, kamreeri Iida Parvela ja pankinjohtaja Väinö Pälli sekä varalle Kerttu Aakkula ja Toini Tarpila.
Kangasala-Seura oli syntynyt ja se sai ensimmäiset jäsenensä kokouksen osanottajista. Tampereen Historiallinen Seura onnitteli seuraa. Se oli samana päivänä ollut tutustumassa seudun arkeologisiin kohteisiin.
Kangasala-Seuran perustava kokous 11.9.1949
Eturivissä vasemmalta: Laina Salo, Helmi Parvela, Ida Parvela, Eini Wasastjerna ja Carl Wasastjerna. Seisomassa vasemmalta: Martta Aarnikotka, V.H.Tavela, Anna-Maija Oksanen, Väinö Pälli, Ulla Karppinen, Heikki Sammalisto, Aarne Salokangas, Kalle Vuolle, tunnistamaton, Erkki Luoto, Lauri Rassi, Gunnar Luhtamo, Kalle Harakkamäki, J.A.Marttila, Jaakko Meurman, Tauno Honkala, Vihtori Luoto, Urpo Oksanen, Reino Koivisto, Eino O. Lehtinen, Erkki Tuormaa, Yrjö Mäkinen, Eero Aro, Viljo Manninen
Jo jouluksi 1949 ilmestyi Kangasala Seuran ensimmäinen vuosikirja Kangasalan Joulu, joka edelleenkin jatkaa ilmestymistään.
Kangasala-Seura järjesti kunnan vaakunatoimikunnan pyynnöstä vaakuna-aihekilpailun "tässä tulevaisuuteen ulottuvassa kysymyksessä" kuten pöytäkirja asian ilmaisee. Määräaikaan mennessä saapui kaksikymmentä ehdotusta kymmeneltä henkilöltä. Aiheet liittyivät Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, Kaarinoihimme, historiaan, urkutehtaaseen ja maisemiin. Kunnan vaakunatoimikunta arvioi ehdotukset. Ensimmäisen palkinnon sai rouva Anna Tavela Ad lucem -aiheellaan, männyn latvasta lentoon nousevasta kotkasta. Sen pohjalta vaakunataiteilija Olof Eriksson laati kunnan vaakunan. Seura palkitsi Anna Tavelan ja kolme osanottajaa, jotka olivat Aati Rehnfors, Martta Aarnikotka ja Marketta Tulenheimo.
Vuoden 1950 vuosikokouksesta alkoi perinne. Kokouksen ohjelmaan otettiin kotiseutuun liittyvä esitelmä, pakina tai muistelo, esittäjinä aluksi johtokunnan jäsenet ja myöhemmin myös ulkopuolisia henkilöitä. Tarkoituksena oli saada aikaan kotiseutuhenkisen yleisöjuhlan tuntu. Toivottiin, että se innostaisi pitäjäläisiä liittymään seuran jäseniksi. Osoittautui, että varsinkin muistelukset herättivät kuulijatkin muistelemaan, ja näin syntyi pöytäkirjan mukaan oikein "muistojen mosaiikki".
W.H.Tavelan ehdotus viljamakasiinin hankkimisesta kotiseutumuseoksi sai uutta vauhtia. Hän oli jo vuonna 1949 antanut johtokunnalle tehtäväksi anoa manttaalikunnan kuntakokoukselta rakennusta museotarkoitukseen. Manttaalikunnan kokous suostui 25.10.1949 seuran anomukseen luovuttaa "pitäjämme keskeisellä paikalla oleva vanha tyylikäs viljamakasiini " museoksi. Se oli iloinen uutinen, sillä museota oli jo toivottu "entispolvien muistojen keräämistä varten", kuten pöytäkirjasta käy ilmi. Arkkitehti Otto-I. Meurmanilta pyydettiin muutossuunnitelma. Hänen erinomaisen suunnitelmansa ansiosta käyttöä vailla ollut viljamakasiini muuttui ylvääksi museorakennukseksi. Kunta myönsi avustusta 100.000 mk nostettavaksi v.1951. Suunnittelu saattoi alkaa.
Paljon työtä ja huolta vaadittiin seuran puheenjohtajalta Jaakko Meurmanilta ja sihteeriltä Eero Arolta sekä koko johtokunnalta viljamakasiinin muuttamisessa museoksi. Arkkitehti Otto I. Meurmanin piirustukset oli hyväksytty pienin muutoksin. Tärkeintä oli ettei rakennuksen ulkonäkö muutu. Valaistuksen takia oli kuitenkin päädyn puuosaan tehtävä ikkuna, samoin katolle.
Rahoitus tuotti huolta. Kunta ei hyväksynyt seuran raha-anomusta, joten museon rakentamista ei vielä 1951 voitu aloittaa. Kangasalan Sanomat seurasi museohankkeen edistymistä ja lahjoitti seuralle seuraavana vuonna 50.000 markkaa. Vuodesta 1953 tuli Kangasala-Seuralle merkittävä, sillä viljamakasiinin muutostyöt museokäyttöön saattoivat nyt alkaa Rakennustöiden urakkasopimus tehtiin Rakennustoimisto Niilo Ahti Oy:n kanssa. Sähkötyöt teki Oy Kangasalan Sähkö ja maalaustyöt Arvo Virran maalausliike arkkitehti Harry W. Schreckin suunnitelman mukaan.
Rahan hankkimiseksi ja myös kotiseututunteen nostattamiseksi päätettiin järjestää koko pitäjän yhteinen kesäjuhla heinäkuussa 1953. Siinä olivat mukana Raudanmaan Nuorisoseura. saarikyläläiset, Kangasalan Martat, Melojat, Palokunta, partiolaiset ja suuri joukko muita avustajia ja ohjelman suorittajia.
Kangasalan historian henkilöt, kivikauden asukkaat, hakkapeliitat, kirkonrakentajat, Kangasalan kolme Kaarinaa, kirjailija Sakari Topelius ja monet muut henkilöt saapuivat juhlakulkueessa Pirtinmäelle kotiseutujuhlaan. Yleisöä oli paikalla tuhatmäärin. Kangasalan uusi vaakuna paljastettiin juhlallisin menoin.
Juhlan puhdas tuotto, 250.000 markkaa käytettiin museohankkeeseen. Seuran erikoiskiitos järjestelyistä annettiin Martta Aarnikotkalle, Marketta Saikulle Erkki Luodolle ja Eero Arolle. Juhlasta on olemassa sekä Filmiseppo Oy:n elokuva että kaitafilmi, nyttemmin myös videolla, filmaajina Erkki Ytterström ja Pertti Tulenheimo.
Matkailijoiden saaminen pitäjään oli alusta pitäen yksi Kangasala-Seuran pyrkimyksistä. Kangasalahan tunnettiin maisemistaan ja historiastaan, mutta kumpaakaan ei varsinaisesti ollut käytetty matkailijoiden houkuttelemiseksi tänne. Kotiseutuyhdistyksen päätehtäviä oli juuri historiallisten kohteiden tunnetuksi tekeminen ja luonnonsuojelu.
Arkeologisesti arat alueet olivat v.1954 vaarassa, kun Huutijärvi - Sahalahti - Kuhmalahti - tietyö käynnistyi. Se aiheutti "hälytys"-tilan Kangasala-Seurassa,. Kansallismuseolle tiedotettiin asiasta. Arkeologit K. F. Meinander ja Ville Luho tutkivat Huutijärvellä tien alle jäävän alueen, jonka suojaamista he pitivät aiheellisena. Lehdistökin kiinnostui kivikautisen asutusalueen tuhoamisesta.
Historiallisia kohteita Kangasalla on useita. Oli todettu, että matkailijoita kiinnostivat kolme Kaarinaamme, mutta etenkin Kuussalon Kaarinan tarina ja "verikivi" kirkon seinässä kiehtoi mieliä. Verikiveä ei kuitenkaan ollut aivan helppo löytää, joten Kangasala-Seura teki esityksen kirkkohallintokunnalle kiven merkitsemisestä. Vastaus oli sillä kertaa kielteinen. Myöhemmin asia ratkesi kuitenkin myönteisesti, ja seura kustansi kirkon seinään verikivi-merkinnän pronssikirjaimin. Kivi on nähtävyys vielä tänäkin päivänä eikä merkintä häirinne ketään.
Myös Jalmari Finne -tradition Kangasalla voi sanoa alkaneen vuodesta 1954. Silloin 11.11. Jalmari Finnen Säätiö luovutti museolle Finnelle kuulunutta esineistöä, joka siitä alkaen on ollut museossa omassa osastossaan yleisön nähtävillä.
Museoon kerättävä aineisto ja sen järjestely herätti pohdiskelua. Ennen kaikkea museo kaipasi esineistöä, jota Eero Aro lupasi hankkia kiertäessään pitäjää toimittajatehtävissä. Liikkumisen helpottamiseksi seura avusti häntä ajoneuvon eli skootterin hankinnassa. Pitäjäläiset ottivat innostuneena museohankkeen vastaan. He pitivät kunnia-asianaan lahjoittaa esineitä kotiseutumuseoon. Skootterin tukevalla tavaratelineellä useat esineet kulkeutuivat museoon. Usein sihteeri oli avaamassa ovia, kun lahjoittajat itse toivat esineitä museolle. Suuremmilta kustannuksilta säästyttiin niin esineistöä hankittaessa kuin niitä kuljetettaessa. Linja-autotkin saatiin kuljettamaan tavaraa ilmaiseksi. Lahjoituksia tuli niin paljon, että kaikkia, varsinkaan kirjoja, ei edes voitu asettaa näytteille.
Tavanomaisen museoesineistön rinnalle mietittiin muutakin katseltavaa kävijöille ja päädyttiin historiallisiin pienoisryhmiin. Omissa osastoissaan olevat ryhmät kuvaisivat eri aikojen elämää. Huolella valmistetuista ryhmistä onkin sitten tullut Kangasalan kotiseutumuseon erikoisuus, joka on herättänyt ihastusta ja kiinnostusta.
Kangasalan Messuilla 1955 seuralla oli jo oma osasto, josta vastasivat Martta Aarnikotka, Birgit Rydman, Aili Tavela ja Tuula Meurman. Esillä olivat Kangasala-Seuran viirit, hihamerkit, postikortit, kartat ja oppaat.
Luontoasiat olivat jatkuvasti esillä seuran toiminnassa. Aloitteita tehtiin ränsistyneiden puiden kaatamiseksi, urkutehtaan pihan siistimiseksi kaivaustöiden jäljiltä tai lippukulttuurin kohentamiseksi pitäjässä. Vakava asia oli Keisarinharjun päällä kulkeva ikivanha maantie, jonka Tie- ja Vesirakennushallitus oli sorakuopan vuoksi katkaissut. Asiasta menivät lausunnot ja asiakirjat Kangasala-Seuralta ja kunnanhallitukselta maaherran virastoon, jossa ne huomioitiin aina maaherra S. Mattssonia myöten.
Huoli pitäjän luonnonkauneuden säilymisestä rakentamisen kiihtyessä jatkui, Tänne kutsuttiin valtakunnan ylin luonnonsuojeluvalvoja tri Reino Kalliola. Hänen kanssaan seuran puheenjohtaja ja sihteeri kävivät mm. Keisarinharjulla, Pikonkankaalla ja Kalle Marttilan metsässä Ilkonmäen juurella. Toivottiin, että varsinkin soranoton ongelmat voitaisiin ratkaista.
Julkisuus Kaivannon alueen luonnosta johti siihen, että Metsähallitus osti Kaivannon pohjoispuolelta Päivölän tilan Kangasala-Seuran ja valtion luonnonsuojelunvalvojan ehdotuksesta. Näin yli hehtaarin suuruinen luonnonkaunis alue säästyi soranotolta.
Matkailu ja sen kehittäminen oli edelleen ajankohtainen asia. Lepokodissa järjestettiin opaskurssi 30.5.1956. Kurssin vetäjänä oli Martta Aarnikotka. Kahdentoista osallistujan kurssi oli menestys. Kesäkautena oli kuusi opastusta ja palvelu järjestyi aina pyydettäessä. Seura aloitti opastoiminnan Kangasalla. Ensimmäinen opastaulukin pystytettiin kertomaan Sarsan vuoden 1604 luonnonmullistuksesta.
Matkailun kehittämiseen liittyvät myös matkamuistot ja kotiseutuhenkiset lahjat. Toimikauden 1957 hanke oli Kangasala-korun aikaansaaminen. Tehtävä annettiin toimikunnalle, johon kuuluivat Birgit Rydman, Marketta Saikku, Martta Aarnikotka ja Eero Aro. Korun malliksi otettiin pronssikautinen solki, joka on löytynyt Tiihalan Jussilan kalmistosta. (kuuluu Kansallismuseon kokoelmiin). Tiihalassa asunut hopeaseppä Arvo Saarinen valmisti vuosikausia hopea- ja pronssikorut. Birgit Rydman valvoi, että korusta tuli tarkoin alkuperäisen kaltainen. Korusepän työvälineet ja korun muotit ovat museossa nähtävissä.
Museon elämäkin oli alkamassa. Kokoelmat olivat täydentyneet lahjoituksista ja sihteerin keräystyön tuloksista. Kangasalan Urkutehdas lahjoitti Pertti Tulenheimon välityksellä museoon Evankelisen suunnan perustajan Fredrik Gabriel Hedbergin yli sata vuotta vanhat kotiurut, jotka ovat museon toisessa kerroksessa. Kansallismuseo puolestaan luovutti joitakin täältä löydettyjä esihistoriallisia kiviesineitä.
Vuodesta 1958 tuli Kangasala-Seuralle merkkivuosi, sillä museo avattiin kesäkuun 10 päivänä. Museon järjestelytöistä vastasivat Eero Aro apunaan riistapäällikkö Gunnar Luhtamo, jonka johtokunta oli valinnut museonhoitajaksi. Mukana auttamassa olivat myös rouva Helvi Aro, ylioppilas Elina Aro ja siivoojana Helvi Mikkola. Museo oli tarkoitus pitää avoinna yleisölle sunnuntaisin klo 12-14.
Museo oli saanut huomiota ja suosiota. Ensimmäinen pienoisryhmä, Kivikauden elämää esittävä kipsityö, (tekijänä kuvanveistäjä Mauno Juvonen) ja tarkka pienoisjäljennös Kangasalan miesten jatkosodan aikaisesta etulinjan korsusta olivat avajaisten erikoisuudet.
Helsingin Sanomat kirjoitti uudesta museosta: "Kun maaseudun museoita yleensä syytetään siitä, että ne ovat museoesineiden varastopaikkoja, on Kangasalla onnistuttu torjumaan tämä vaara ja saatu syntymään tilavantuntuinen, rauhallinen, tyylikäs ja yksilöllinen kokonaisuus."
Eräs museon saama lahjoitus tuotti ongelmia. Lepokodissa usein vieraillut kuvanveistäjä Lauri Leppänen lahjoitti Kangasala-Seuralle Seinäjoelle tekemänsä Mannerheimin patsaan kipsivaloksen. Lahjoitus oli arvokas. Kuusikymmentäluvun alussa Kangasalle palasina tuodun patsaan liitti kokoon kuvanveistäjä Mauno Juvonen. Kookas patsas ei mahtunut museoon. Kangasalan yhteiskoulu otti teoksen säilytettäväksi. Se sijoitettiin keskeiselle paikalle koulun ala-aulaan, jota siitä lähtien on kutsuttu "Marskin saliksi". Jyhkeä marsalkka on edelleenkin osoittamassa aina uusille oppilaspolville tietä historiaan ja kurinalaiseen opiskeluun.
