Viime kesänä minulla oli ilo työskennellä Kangasalan kotiseutumuseossa. Toukokuussa museossa oli vielä varsin kalsea tunnelma, kun vanhan viljamakasiinin metrin paksuiset kiviseinät olivat talven ajan varanneet kylmää sisäänsä. Onnekseni kevät oli poikkeuksellisen aurinkoinen, ja rakennus lämpeni nopeasti. Minun tehtävänäni oli siivota talven aikana kertyneet pölyt, ja seinätkin oli pakko imuroida, kun hämähäkinseittejä oli niin paljon (hämähäkit ovat kyllä muuten varsin hyödyllisiä museolemmikkejä, ne kun pitävät tuholaiset kurissa).
Kangasala-seuralaiset olivat suunnitelleet kesälle useita vaihtuvia näyttelyitä, joiden aiheena oli muun muassa Jalmari Finne, vanhat kartat ja Raudanmaan kylä. Vaihtuvaan pukunäyttelyyn pantiin esille tuore lahjoitus: diakonissan juhlapuku 60-luvulta. Puku oli kuulunut kangasalalaiselle diakonissalle Eine Välimaalle, joka menehtyi vuonna 2023. Minä sain pukea vaatteen mallinukelle, mikä osoittautui varsin hermoja raastavaksi tehtäväksi. Leninki oli valmistettu vanhaan tapaan ilman vetoketjuja, joten jouduin sulkemaan noin tuhat pikkuruista nappia ja hakasta, ja pelkäsin koko ajan että rikkoisin jotain.
Museo avattiin ja perinteikäs Kangasalan kesän avaus järjestettiin 1.6. museon vieressä Pirtillä. Sää oli erittäin kuuma, ja yleisö meinasi sulaa auringonpaisteeseen. Puheiden väissä monet osallistujat pelastautuivat sisälle museon alakertaan, missä oli yhä miellyttävän viileää.
Museo oli auki koko kesän ajan. En onneksi joutunut pyörittämään paikkaa täysin yksin, vaan minua avustivat vuorotellen kaksi lukioikäistä kesäapulaista. He olivat kumpikin ahkeria, tunnollisia ja oma-aloitteisia työntekijöitä.
Hiljaisempina hetkinä opastusten välillä ehdin tehdä luettelointityötä museon ullakolla sijaitsevassa viihtyisässä tutkijahuoneessa. Kävin läpi laatikkokaupalla esineitä, jotka oli pelastettu Kangasalan vanhasta kunnalliskodista eli Rekolasta. Mittasin jokaisen esineen, kirjasin muistiin sen tiedot, annoin sille luettelointinumeron, ja pakkasin sen hapottomiin materiaaleihin. Osa tavaroista herätti synkkiäkin mielleyhtymiä, esimerkiksi ruumislauta, pakkopaita ja eristyshuoneen kalteri, mutta seassa oli myös upeasti kirjailtuja juhlapöytäliinoja. Kiehtovin esine oli vanha naisen käsilaukku, jossa oli suuri avain, käsipeili, nenäliina, silmälasit, pussillinen nappeja Waffinin kangasliikkeestä Tampereelta, sekä lehtileike 1920-luvulta. Vaikutti siltä, kuin joku asukas tai sairaanhoitaja olisi sata vuotta sitten laskenut laukun kädestään viimeisen kerran, minkä jälkeen se oli lojunut koskemattomana jossakin kunnalliskodin uumenissa.
Sometyö kuului tehtäviini, ja tein Facebookiin ja Instagramiin julkaisuja, joissa mainostin museolla järjestettäviä tapahtumia. Lisäksi esittelin joka viikko yhden museoesineen. Se oli hauskaa työtä, kun sain oikein luvan kanssa penkoa museon (varsin ammattimaisesti järjestettyä) varastoa. Erikoisin löytö taisi olla kokoelma vanhoja hautajaiskonvehteja, jotka oli kääritty mustaan tai hopeiseen paperiin, ja koristeltu enkeleillä ja lohdullisilla värssyillä.
Kesän kokokohtiin kuului Yle Areenan Kesäpäivä kangasalla -mielenmaisemia ohjelmaprojektin neljäs jakso, joka kuvattiin museolla. Ensimmäistä kertaa elämässäni osallistuin suoraan lähetykseen. Seisoin museon seinustalla kahden haastattelijan ja toisen kesätyöntekijän kanssa. Tunnelma ei ollut järin kesäinen, sillä harjulla puhalsi navakka tuuli, joka huiski naisten hiuksia silmiin ja suuhun. Yritin hymyillä kameralle ja näyttää rennolta, mutten tainnut oikein onnistua, sillä jälkeenpäin eräs iäkäs sukulainen kiusoitteli minua lempeästi sanoen, että näytin kuin rautakangen nielleeltä.
Kesän aikana sain nähdä monia hienoja ukkosmyrskyjä, ja yhdellä viikolla ukkosti viitenä peräkkäisenä päivänä! Monesti seisoin museon takana paloportailla ja ihailin pohjoisesta päin vyöryviä mustia pilvivuoria. Yhtenä päivänä istuin alhaalla museon kassalla ja kuuntelin sateen ropinaa, kun yhtäkkiä avonaisesti ovesta leimahti valkea valonvälähdys ja kuulosti kuin pihalla räjähtänyt pommi. Hetken kuluttua sisään astui kaksi läpimärkää asiakasta, jotka kertoivat nähneensä kuinka salama iski harjulle vain pienen matkan päähän museosta.
Museolla vieraili runsaasti kangasalalaisia ja muita pirkanmaalaisia, mutta myös muutamia ulkomaalaisia turisteja Amerikasta ja Itä-Aasiasta saakka. He ihmettelivät erityisesti puusta valmistettujen työkalujen ja esineiden valikoimaa, heille meidän kotoisat vakkamme ja juustomuottimme edustivat jännittävää pohjoista eksotiikkaa. Erityisesti ulkomaalaisia kiinnostivat Kaarina Maununtytär ja Hannuntytär. Noiden naisten elämäntarinoissa on jotakin hyvin yleismaailmallista, kaikki se sotiminen, juonittelu, laskelmointi, ja toisaalta myös rakkaus.
Loppukesästä museolla vieraili useita koululaisryhmiä. Minua vähän mietitytti, mahtavatko nykylapset enää kiinnostua perinteisestä kotiseutumuseosta, kun somessa on niin paljon kilpailevaa viihdettä tarjolla. Huoleni osoittautui turhaksi, sillä lapset osoittautuivat hyvin innokkaiksi, ja heillä oli niin paljon kysymyksiä, että tuskin ehdin vastata kaikkiin. Etenkin Verikiven hurja tarina oli taattu hitti. Myös vanhat tavarat kiinnostivat, ja usein joku oppilas osoitti jotain kahvimyllyä ja huudahti silmät ylpeydestä loistaen: ”Mun mummolla on tollanen!” Selvästikin lapset jaksavat kyllä kiinnostua museosta, kunhan heille tarjotaan siihen tilaisuus.
Kiitän kaikkia kesästä, ja toivotan hyvää jatkoa.
Ystävällisin terveisin,
Peppi Sjöholm, museotyöntekijä
